Ensi vuodenvaihteessa tulee kuluneeksi 20 vuotta euron käyttöönotosta rahoitusmarkkinoilla. Euroalueen pääomamarkkinat ovat kahdessa vuosikymmenessä ehtineet kokea jyrkkiäkin ylä- ja alamäkiä, mikä on herättänyt keskustelua euron hyödyistä ja haitoista. Euroalueen vaikutus valtionvelan riskienhallintaan on selkeä esimerkki hyödyistä. Valtiontaloudellisesti kyse on merkittävästä vaikutuksesta, onhan valtionvelka finanssikriisin jälkeen noussut Suomessa yli 100 miljardin euron.
Mahdollisesti suurin etu on vanhan vihollisen, valuuttakurssiriskin, kaikkoaminen. Koko Suomen itsenäisyyden ajan toistuneet markan devalvaatiot aiheuttivat valtiolle huomattavia valuuttakurssitappioita, kun ulkomaanvaluuttamääräisten velkojen arvot markoissa nousivat. Näin tapahtui ensimmäisen kerran heti itsenäistymisen jälkeen ja viimeisen kerran 1990-luvun laman aikana.
Vielä vuonna 1998 valtionvelasta 38 prosenttia oli valuuttakurssiriskillistä velkaa. Vuoden 1999 alussa Valtiokonttori muutti suurimman osan valtionvelasta euromääräiseksi; jäljelle jääneen valuuttavelan se maksoi seuraavina vuosina pois. Euron myötä valtion koko lainanotto on ollut valuutanvaihtosopimusten vaikutus huomioiden euromääräistä.
Euron toinen suuri hyöty on mahdollisuus erottaa lainanotto ja korkoriskinhallinta toisistaan. Valtiokonttori voi laskea uusia obligaatioita liikkeeseen sellaisissa maturiteeteissa, joille on paljon sijoittajakysyntää, ja hallita valtionvelan korkoriskiä erikseen. Tämä on mahdollista, koska euroalueen pääomamarkkinoiden Suomen näkökulmasta valtaisa likviditeetti mahdollistaa korkoriskiaseman säätelyn johdannaisten avulla erillään lainanotosta (korkoriskin käsitteestä ja korkoriskiaseman valinnasta ks. Jussi Tuulisaaren blogikirjoitus).
Vanhoilla markkamarkkinoilla vastaavaa mahdollisuutta ei ollut, koska valtio oli pienillä markkamarkkinoilla kuin norsu posliinikaupassa. Valtion suuret riskienhallintaoperaatiot eivät olisi olleet mahdollisia tai ne olisivat vähintään aiheuttaneet merkittäviä markkinaliikkeitä.
Euron myötä valtionvelan kustannusten ennakoitavuus on merkittävästi parantunut. Devalvaatiot eivät enää tuo ikäviä yllätyksiä valtion budjettiin kohonneiden velanhoitokustannusten muodossa. Valtio voi myös itsenäisesti päättää, eivät sijoittajat, minkä korkosidonnaisuuden se velalleen valitsee. Kokonaisuutena markkinoiden valta ja merkitys on valtion velanhallinnassa merkittävästi vähentynyt ja demokraattisten päätöksentekoelinten vastaavasti kasvanut.